Wikimedia Meta-Wiki

Avoin sisältö - Käytännön opas avoimien Creative Commons -lisenssien käyttämiseen/Avoimen sisältölisensoinnin perusteet

< Open Content - A Practical Guide to Using Creative Commons Licences
This page is a translated version of the page Open Content - A Practical Guide to Using Creative Commons Licences/The basics of Open Content licencing and the translation is 78% complete.
Open Content - A Practical Guide
to Using Creative Commons Licences

Other languages:

<< takaisin

2. Avoimen sisältölisensoinnin perusteet

2.1 Taustaa

 

Avoimen sisällön periatteet perustuvat Free and Open Source Software -liikkeen (vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, FOSS) ajatuksiin. Avoimen lähdekoodin toimintatapa vakiinnutettiin ohjelmistotuotannonssa 1990-luvulla. Se oli seurausta ensisijaisesti GNU-Linuxin saavuttamasta suuresta suosiosta ja sen lisenssistä GNU General Public License (GPL). Vuonna 1989 kirjoitettu GPL oli ensimmäinen vapaan ohjelmiston lisenssi, joka antoi käyttäjälle mahdollisuuden käyttää, tutkia, jakaa ja muokata ohjelmistoa. Nykyään kokonaiset markkinat perustuvat avoimen lähdekoodin kehittämiselle, ylläpitämiselle, muokkkaamiselle ja markkinoinnille. Avoimen sisällön periaatteen keksijät omaksuivat FOSS-periaatteet ja sovelsivat niitä muuhun luovaan sisältöön, kuten musiikkiin, elokuviin ja kuviin.

Avoimen sisällön liikkeen pääpuolestapuhuja on ollut oikeustutkija Lawrence Lessig Harvard Law Schoolista Yhdysvalloista. Vuonna 2001 hän perusti yhdessä Hal Abelsonin ja Eric Eldredin kanssa Creative Commons (CC) -projektin digitaalisen commonsin edistämiseksi. Creative Commonsin oli tarkoitus rohkaista tekijöitä ja antaa heille mahdollisuus teostensa avaamiseksi yleiseen käyttöön ilman tarvetta turvautua kalliiseen ja monimutkaiseen lakiapuun tai joutumatta vaihtoehtoisesti luopumaan tekijänoikeuksistaan kokonaan. Tätä tarkoitusta varten Creative Commons suunnitteli ja julkaisi useita erilaisia lisenssejä, joita lisenssinantajan on helppo käsitellä ja käyttäjien ymmärtää. Lisäksi projektin verkkosivustolta on saatavissa hyödyllistä tietoa ja useita apuvälineitä vapaasti käytettäväksi.

Menemättä sen syvemmälle taustalla olevaan ajatteluun, avoin sisältö on lisensointimalli, joka perustuu tekijänoikeuslakiin. Tekijänoikeudella suojatut teokset voidaan saada yleisön varsin vapaaseen ja rajoittamattomaan käyttöön. Koska Creative Commons on tekijänoikeuden lisensointijärjestelmä, sen lisenssit eivät perustu eivätkä johda tekijänoikeudettomuuteen (Public Domain).[1] Sitä vastoin, käytössä oleva tekijänoikeuden suoja johtaa lisensoinnin tarpeeseen. Ilman tekijänoikeutta lisensointia ei tarvita, eikä uudelleenkäytölle voi asettaa ehtoja.[2]

Lisensointi tarkoittaa tekijänoikeuden alaisen teoksen käyttöoikeuden antamista kolmannelle osapuolelle (kenelle tahansa paitsi tekijänoikeuden haltijalle itselleen). Lisenssi myönnetään käyttäjälle kuitenkin vain tiettyjen ehtojen ja velvollisuuksien alaisena. Avoimet sisältölisenssit voivat esimerkiksi velvoittaa lisenssinsaajan mainitsemaan teoksen tekijän jokaisella käytökerralla. Tämä oikeuden ja velvollisuuden yhdistelmä voidaan ilmaista esimerkiksi näin: "Voit julkaista teoksen uudelleen, kun mainitset teoksen tekijän."

Avoimet sisältölisenssit sopivat yleisesti ottaen kaikenlaisiin luoviin teoksiin. Creative Commons -lisenssit ovat yleislisenssejä, joita voi käyttää musiikin, tekstin, kuvien ja minkä tahansa muiden esteettisen luomusten lisensoimiseen. Ne eivät kuitekaan sovi ohjelmistojen lisensointiin. Tietokoneohjelmat tarvitsevat erilaisia lisensointiehtoja, koska ne ovat teknisiä tuotteita. Ohjelmistoille on itse asiassa erityiset omat lisenssit, kuten edellä mainitut avoimen lähdekoodin lisenssit. Sen lisäksi muille teknisille tekeleille, kuten tietokannaoille, on omat erityiset lisenssinsä.[3]

Avointa sisältöä kutsutaan toisinaan tekijänoikeudenvastaiseksi lähestymistavaksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se on malli, jolla tekijänoikeuden haltijat voivat suhtautua lisensointiin eri tavalla kuin perinteisellä "kaikki oikeudet pidätetään" -lähestymistavalla. Avoimen sisällön lisenssit ovat apuvälineitä, joita voidaan hyödyntää molemmista näkökulmista: tekijän näkökulmasta oikeuksien suojaamiseksi ja yleisön taholta uudelleenkäytön mahdollistamiseksi. Tekijänoikeuksien omistajan päätettävissä on, sopivatko avoimen sisällön lisenssit hänen tarpeisiinsa.

2.2 Erilaisia avoimen sisältölisenssin malleja

Toisin kuin FOSS,[4] ilmaus "avoin sisältö" ei ole tarkasti määritelty, eli siitä ei ole kirjoitettu yhteisesti sovittua määritelmää.[5] Määrittely mahdollistaa monia erilaisia lisenssejä. Tässä julkaisussa avoimien sisältölisenssien (käytössä on myös nimitys "julkiset lisenssit") oletetaan olevan yleislisenssejä, jotka sallivat lisenssinsaajan vähintään levittävän, saattavan julkisesti saataville ja kopioivan teosta ei-kaupallisiin tarkoituksiin millä tahansa tavalla ja missä tahansa mediassa ilman korvausta.[6] Sallivammat avoimen sisällön lisenssit, jotka mahdollistavat esimerkiksi johdannaisteosten tekemisen ja julkaisemisen tai kaupallisen uudelleenkäytön, sisältyvät myös luonnollisesti tähän määritelmään.

Lisenssien väliset erot näkyvät käytännössä silloin, kun teosta käytetään luovasti, eli siihen tehdään muutoksia, muokattuja versioita jaetaan tai sitä käytetään kaupallisesti. Kun toiset lisenssit sallivat teoksen muokkaamisen, kääntämisen, päivittämisen, remiksauksen tai räätälöinnin, toiset eivät. Niistä lisensseistä, jotka sallivat muokkaamisen, osa seuraa "copyleft-periaatetta", joka tunnetaan myös nimellä JaaSamoin (SA, ShareAlike). Sellaiset lausekkeet velvoittavat muokatun avoimen sisällön teoksen tekijän saattamaan oma teoksensa saataville alkuperäisen teoksen lisenssillä. Jos joku muokkaa teosta ja julkaisee uuden version, hänen täytyy antaa sen käyttäjälle samat vapaudet, mitkä koskivat alkuperäistä. Tämän taustalla oleva ajatus on yksinkertainen: Avoimen sisällön teos pysyy avoimena kaikissa siitä johdetuissa ilmaisuissa ja versioissa. Ilman JaaSamoin -velvoitetta, teoksen muokatut versiot voitaisiin julkaista suljetuilla lisenssijärjestelmillä. Tämä puolestaan olisi vastoin alkuperäisen teoksen tekijän tavoitteita.[7]

2.3 Avoimen sisältölisensoinnin hyödyt

Avoimen sisältölisenssin käyttämisellä on monia etuja. Huomattavasti laajemman levityksen lisäksi se myös lisää käyttäjien kokemaa oikeusvarmuutta ja merkittävästi vähentää oikeustoimikuluja.

a) Laaja jakelu

Avoimen sisältölisensoinnin päätavoite on mahdollistaa laaja jakelu. Jakelua kannustetaan antamalla lisenssinsaajalle käytännössä rajoittamattomat jakelu- ja jakamisoikeudet. Tämä on oleellinen ehto lailliselle jakamiselle, koska tekijänoikeuslainsäädäntö, ainakaan Euroopassa, ei anna oikeutta jakaa suojattua sisältöä julkisesti ilman oikeudenhaltijan nimenomaista suostumusta. Tämä pätee jakamiseen sekä verkossa että muutoin. Avoimet sisältölisenssit sallivat teoksen lataamisen verkkosivuille, blogeihin tai mihin tahansa verkkojulkaisuun. Ne myös sallivat paperversioiden tuottamisen missä tahansa muodossa, kuten valokopioina, CDnä tai kirjana ja näiden jakelemisen kenelle tahansa ilman rajoituksia.

Teoksen mahdollisesti saaman julkisuuden myönteisiä vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Ilman avoimen sisällön lisenssiä teoksen jakaminen esimerkiksi toisen online-kanavan kautta vaatisi yksilöllisen sopimuksen jakajan ja oikeudenhaltijan välillä. Sama pätisi, jos joku haluaisi muokata, remiksata tai tehdä mashupin teoksesta yhdessä muiden teosten kanssa ja julkaista muokatun version: Tekijänoikeuslain mukaan kaikissa näistä käyttötapauksista vaaditaan jokaisen teoksen tekijänoikeuden haltijan suostumus. Avoimen sisällön lisenssin mukainen suostumus syntyy sen sijaan automaattisesti.

Helpottamalla tarvittavia oikeudellisia toimia avoimet sisältölisenssit palvelevat sekä tekijöitä että yleisöä. Itse asiassa, tekijät ja käyttäjät hyötyvät kiinnostavan, saavutettavan ja moniin erilaisiin tarkoituksiin ilmaiseksi käytettävissä olevan luovan sisällön lisääntyvästä määrästä. Toisin sanoen, he hyötyvät jatkuvasti kasvavasta "luovasta commonsista" joka on nautittavissa tai hyödynnettävissä luovaan käyttöön ilman monimutkaisia yksilöllisiä sopimusmenettelyjä.

Yleisön kiinnostus saattaa joko houkutella taiteilijoita avaamaan teoksiaan tai sitten ei. Voidaan kuitenkin sanoa, että avoin sisältö on yhtä tärkeätä julkishallinnolle, joka omistaa tekijänoikeuden tuottamaansa ja julkaisemaansa yleishyödylliseen eikä niinkään kaupalliseen luovaan sisältöön. Koska näiden teosten luominen ja julkaiseminen on tehty pääasiassa veronmaksajien rahoilla, avoimen sisällön julkaisustrategiat ovat julkishallinolle erityisen suositeltavia.

Yksityisten oikeudenhaltijoidenkaan näkökulmasta avoimen sisällön lähestymistapa ei välttämättä ole ensisijaisesti epäitsekäs. Muutoin se ei olisi niin menestyksekästä. Avoin sisältö mahdollistaa jakamisen, ja siten laajan lähdeaineiston käyttämisen ja levittämisen. Tämä on usein tekijälle hyödyllisempää kuin rajoitettu "kaikki oikeudet pidätetään" -jakelukonsepti. Jos sisältö on tarpeeksi kiinnostavaa, että muut innostuvat sen jakamisesta, se sijoittuu paremmin hakutuloksissa ja saa siten enemmän julkisuutta.

Tällä voi puolestaan olla positiivinen vaikutus tekijän suosioon ja teosten kysyntään. Se tuo tullessaan mahdollisia taloudellisia hyötyjä: Huomion saaminen on niukka resurssi huomiotaloudessa[8], joka vallitsee digitaalisessa ajassa. Itse asiassa, huomio on oleellinen taloudellinen tekijä: Huomio johtaa klikkauksiin, klikkaukset johtavat mainostuloihin ja/tai lisääntyneeseen tunnettuuteen, lisääntynyt tunnettuus johtaa kasvavaan kysyntään ja korkeampiin hintoihin tai palkkioihin. Erityisesti internetissä, enemmän vapauksia käyttäjille ja vähemmän kontrollia johtaa usein korkeampiin tulovirtoihin kuin "kaikki oikeudet pidätetään" -ajattelutavat.

Avoimen sisällön konseptin koko vaikutuksen ymmärtämiseksi on tärkeätä ettei termiä "avoin" sekoiteta "ilmaiseen" tai "epäkaupalliseen". "Vapaa" vapaassa ohjelmistossa samoin kuin avoimessa lähdekoodissa tai avoimessa sisällössä, ei vastaa samaa kuin "ilmainen" vaan "vapaasti käytettävissä". Julkinen lisensointi pyrkii tarjoamaan käyttäjille tarvittavat oikeudet tekijänoikeuden alaisen sisällön käyttämiseen haluamallaan tavalla. Julkisten lisenssien ehtojen rajoissa he voivat vapaasti käyttää sisältöä, toisin sanoen kopioida, levittää ja julkistaa. Lisäksi lisenssimaksuja ei tarvitse suorittaa. Tämä lisenssimaksuttomuuden ajattelumalli on tarkoitettu kannustamaan käytön vapautta. Ilman sitä moni jäisi käyttöoikeuden ulkopuolelle, koska heillä ei olisi varaa maksaa lisenssimaksuja.

Tämä malli ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä että avoimen sisällön on oltava ilmaista tai että sitä voi käyttää vain epäkaupallisesti. Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö tekijä tai julkaisija voisi ansaita saattamalla sitä julkisuuteen. Jos näin olisi, avoimen lähdekoodin teollisuudenalaa ei olisi.[9]

b) Lisääntynyt oikeusvarmuus ja oikeustoimien yksinkertaistaminen

Avoimet sisältölisenssit lisäävät oikeudellista läpinäkyvyyttä sekä käyttäjille että oikeudenhaltijoille. Tekijänoikeus on monimutkaisnen asia: Maallikko voi tuskin päätellä, millä ehdoilla teosta voi laillisesti kopioida yksityiskäyttöön, käyttää opetuksessa ja lainata. Sitävastoin avoimissa sisältölisensseissä selitetään lisenssinsaajalle selkeässä muodossa, mitä heidän on sallittua tehdä teoksella, mitä velvollisuuksia heidän täytyy täyttää ja mitä he eivät voi tehdä. Nämä selvennykset ovat hyödyllisiä myös lisenssinantajalle, joka ei yleensä ole lakiasiantuntija (eritoten, jos se on tekijä itse), joka saa näin kaiken tarpeellisen tiedon aineiston käytön säännöistä.

Toinen tärkeä etu avoimissa sisältölisensseistä on oikeustoimien yksinkertaistaminen oikeuksien omistajan ja käyttäjän välillä. Avoimen sisällön lisenssit ovat standardoituja työkaluja, joiden avulla tällaiset liiketoimet pysyvät yksinkertaisina molemmille osapuolille. Yksittäisten käyttöoikeuksien laatiminen ja neuvotteleminen on monimutkainen asia, joka vaatii yleensä asianajajien osallistumista. Tekijänoikeudella suojattujen teosten lahjoittaminen commonsiin kansainvälisessä ympäristössä (internetissä) on vieläkin monimutkaisempaa. Avoimet sisältölisenssit vapauttavat teoksen tekijän ja muut oikeudenhaltijat tästä monimutkaisuudesta.

On huomattava, että suurten toimijoiden, kuten Creative Commonsin julkaisemat lisenssitekstit, ovat oikeusasiantuntijoiden huolella laatimia ja sitten asianosaisille ilmaiseksi käyttöön saattamia.

c) Tarkoituksellinen kontrollista luopuminen

Avoimen sisällön lisensointi vaatii tahtoa luopua tietoisesti oman teoksensa käytön valvomisesta. Valvomisesta luopuminen ei ole välttämättä huono asia, vaan julkisen lisensoinnin ominaisuus. Itse asiassa, ajatus sisällön käytön täydellisestä hallinnasta on useimmissa tapauksissa harhaanjohtavaa, erityisesti Internet-julkaisuissa, riippumatta siitä, sovelletaanko "kaikki oikeudet pidätetään" vai "jotkut oikeudet pidätetään" -lähestymistapaa. Kun artikkeli, kuva tai runo on saatavilla verkossa, käytön hallinta yleensä menetetään. Toisin sanoen, mitä suositummaksi sisältö tulee, sitä vaikeammaksi tulee valvoa sitä tehokkaasti. Sitä jaetaan internetissä, oli se laillista tai ei, ellei käytetä jyrkkiä menetelmiä, kuten järeät Technical Protection Measures (TPM) tai Digital Rights Management (DRM), tai kattavaa oikeuksien valvontaa, joka edellyttää asianajajien ja piratismin vastaisten toimijoiden mukanaoloa, tai muita haitallisia menetelmiä.

Ratkaiseva päätös mahdollisuudesta valvoa tai olla valvomatta teoksen käyttöä on siten kysymys laittaako teosta verkoon vai ei. Kun yksittäinen tekijä päättää ladata työnsä julkiseen verkkopalveluun (suuryrityksille tilanne voi olla erilainen), on luontevaa julkaista se julkisella lisenssillä. Ei voi kieltää, etteikö tulee todennäköisesti olemaan ihmisiä, jotka rikkovat sääntöjä eivätkä noudata tekijänoikeuslakia eivätkä avoimen sisältölisenssin ehtoja. Kuitenkin monille huomaavaisille käyttäjille, jotka ovat hukkua tekijänoikeuslain monimutkaisuuteen, lisenssi myös ohjaa käyttöä sen antaman vapauden lisäksi.

Useimmat ihmiset ovat valmiita noudattamaan lakia, mutta se ei onnistu ilman ymmärrettävää tietoa säännöistä. Onko luvallista ladata verkkosisältöä, jakaa, tulostaa tai upottaa sitä? Tekijänoikeuslain näkökulmasta useimmat käyttäjät eivät pysty vastaamaan näihin kysymyksiin. Sen sijaan avoin sisältölisenssi neuvoo käyttäjää tällaisissa kysymyksissä pitämällä vastaukset lyhyinä ja yksinkertaisina. Lisenssissä voidaan sanoa: "Voit käyttää sisältöä haluamallasi tavalla, kunhan täytät lisenssin ehdot." Toisin sanoen, lisenssin velvoitteet tehdään selväksi tavalla, jota käyttäjä voi ymmärtää ja noudattaa. Tästä johtuva oikeusvarmuus hyödyttää paitsi oikeudenhaltijoita, mutta myös käyttäjiä.

2.4 Avoimen sisältölisensoinnin oikeudellisia näkökulmia ja käytännön vaikutuksia

Seuraava jakso kuvailee yksityiskohtaisesti sitä, kuinka avoin sisältölisenssi toimii yleisesti ja mitä jotkut sen käytännön vaikutukset ovat. Nämä näkökohdat ovat yleensä merkittäviä kaikentyyppisille avoimille sisältölisensseille. Katso lisätietoja tietyistä lisenssityypeistä luvuista 3 ja 4.

a) Lisenssin kattavuus

Kuten jo mainittiin, avoin sisältö perustuu "jotkut oikeudet pidätetään" -malliin. Siinä missä useimmat teoksen käyttöoikeudet lisensoidaan ja siten sallitaan, jotkut pidätetään.

Avoimet sisältölisenssit tarjoavat siten kaikille kiinnostuneille käyttäjille mahdollisuuden hankkia laajat oikeudet käyttää sisältöä millä tahansa tavalla, mihin tarkoitukseen tahansa, millä tahansa välineellä, kaikkialla ja ilman maantieteellisiä tai ajallisia rajoituksia. Rajoituksia voi kuitenkin olla (riippuen siitä millaista lisenssiä käytetään) kaupallisen käytön tai muuntelun osalta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että julkisella lisenssillä julkaistu romaani voidaan haluttaessa kopioida digitaaliseseen tai ei-digitaaliseen muotoon. Se voidaan skannata tai muuten digitoida, ladata palvelimille, tallentaa kovalevylle tai ladata. Tekijänoikeuden näkökulmasta, kaikkia näitä käyttötarkoituksia kutsutaan "kopioinniksi." Työ voi myös painaa ja jaella (uudelleen), esim. kirjana, e-kirjana tai julkaista internetissä. Musiikkia voidaan soittaa julkisesti; runoja voidaan lausua ja näytelmiä esittää.

Avoimet sisältölisenssit on tarkoitettu helpottamaan suojattujen teosten käyttöä missä tahansa maantieteellisessä sijainnissa. Tämä on otettu huomioon lisenssejä laadittaessa: Koska ne on tehty tasapuolisiksi, niitä on tarkoitus soveltaa maailmanlaajuisesti [10].

Lisäksi oikeudet myönnetään ilman maksua tai muuta vastiketta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että teosjäljennöksen hankkiminen tai pääsy teoksen luo olisi maksutonta (katso kappale 2.4, jakso c alla), vaikka näin usein on.

Oikeuksien pidättäminen tulee kyseeseen, kun teos on julkaistu julkisella lisenssillä, joka ei kata esimerkiksi oikeutta muuttaa teosta ja jakaa näitä muutoksia. Jokaisen, joka haluaa käyttää näitä "pidätettyjä oikeuksia" on tehtävä erillinen lisenssisopimus oikeudenhaltijan kanssa. Tekijät, voi esimerkiksi päättää käyttää EiKaupallinen-lisenssiä voidakseen päättää kaupallisesta käytöstä tapauskohtaisesti ja vaatia lisenssimaksuja kun joku haluaa tehdä voittoa käyttämällä töitä. Jos lisenssinantaja päättää valita rajoittavan lisenssin (esimerkiksi EiKaupallinen-lisenssin), tämä ei välttämättä tarkoita, että hän vastustaa muita kuin julkisen lisenssin käyttötapoja. Nämä käyttötarkoitukset eivät ole kiellettyjä, mutta vaativat erillisen sopimuksen oikeudenhaltijan kanssa.

b) Sovellettavuus kaikkiin teoksen kopioihin

Julkinen lisenssi koskee aina yhtä tiettyä työtä eikä tiettyä jäljennöstä tästä työstä. Teos on aineeton luomus, joka ilmaisee tekijän yksilöllisyyden. Kuvat, tekstit, sävellykset tai graafinen suunnittelu ovat teoksia. Musiikki- tai kuvatiedosto, kirja tai aikakauslehti ovat vain konkreettisia suoritusmuotoja teoksesta, mutta eivät itse teos.

Lisensointipäätöstä varten on tärkeätä tietää, että lisenssi pätee teokseen, eikä teoksen tiettyyn jäljennökseen. Jos ei ole tietoinen työn ja kopion välisestä erosta, voi tehdä vääriä oletuksia lisensoinnin mahdollisista vaikutuksista.

Laajalle levinnyt käytäntö on esimerkiksi jakaa vapaasti matalan resoluution kuvatiedostoja tai huonolaatuisia musiikkitiedostoja avoimella sisältölisenssillä aikomuksena ja uskoen, ettei lisenssi kata korkean resoluution versiota samasta kuvasta tai musiikkituotannosta ja niitä voidaan edelleen hyödyntää kaupallisesti. Tämä taktiikka perustuu väärään oletukseen, että lisenssi koskee vain matalan resoluution kopioita teoksesta. Lisenssi koskee kuitenkin itse teosta, ei yksittäistä teoksen kopiota. Lisenssi koskee kaikenlaisia kopioita kuvasta, riippumatta niiden laadusta. Matalan resoluution ja korkean resoluution versiot valokuvasta eivät ole eri teoksia, vaan ainoastaan eri formaatteja samasta teoksesta.

Toisin sanoen: jos huonolaatuisia kopioita jaetaan avoimella sisältölisenssillä, lisenssi koskee myös laadukasta kopiota samasta työstä. Näin ollen voisi olla mahdollista rajoittaa pääsyä korkean resoluution kappaleeseen maksumuureilla tai muilla teksnisen suojauksen keinoilla. Kuitenkin, kun käyttäjä saa käsiinsä korkearesoluutioinen kopion, hän voi jakaa sen sen CC-lisenssin ehtojen mukaisesti, jolla pieniresoluutioinen kappale julkaistiin. [11]

c) Ei lisenssimaksuja

Kaikki avoimet sisältölisenssit noudattavat "ei lisenssimaksuja" -periaatetta. Ei lisenssimaksuja tarkoittaa, että oikeus käyttää teosta myönnetään maksutta. Se ei kuitenkaan vaikuta muihin mahdollisiin tulonlähteisiin. Esimerkki: kirjan sisältö eli artikkelit, kuvat, piirrokset jne., voivat olla avointa sisältöä, vaikka itse kirjaa myydään. Tässä tapauksessa ostaja maksaa vain fyysisen hyödykkeen hankintahinnan eli paperista, kansista yms. Avoin sisältölisenssi koskee teoksen sisältöä, toisin sanoen tekijänoikeudella suojattuja teoksia. Se antaa käyttäjälle oikeuden kopioida, levittää ja jakaa teosta joutumatta maksamaan rojalteja tai lisensointimaksuja.

Otetaan toinen esimerkki online-maailmasta: Pääsystä avoimen sisällön verkkoarkistoon voidaan pyytää maksua, vaikka tarjottavat artikkelit julkaistaan julkisella lisenssillä. Tällöin käyttömaksu peritään palvelusta, ei oikeudesta käyttää sisältöä. Maksu ei siis ole lisenssimaksu, joten se ei ole ristiriidassa "ei lisenssimaksuja" -periaatteen kanssa.

Tätä taustaa vasten kaupalliset liiketoimintamallit ovat helposti sovitettavissa yhteen avoimen sisällön periaatteen kanssa. Jokainen, joka haluaa yhdistää avoimen sisällön julkaisustrategioita kaupalliseen liiketoimintamalliin on vapaa tekemään niin. Edellytykset tämän onnistumiselle on arvioitava tapauskohtaisesti ja ottaen asianmukaisesti huomioon kunkin tapauksen erityispiirteet.

d) Lisenssisopimuksen tekeminen

Lisenssi on lupa käyttää tekijänoikeudella suojattua teosta tavalla, joka muutoin olisi tekijänoikeusrikkomus. Se, pidetäänkö lisenssiä sopimuksena vai yksisuuntaisen lupana, vaihtelee lainkäyttöalueesta riippuen. Vaikutus on kuitenkin sama: Lisenssi on pätevä laillinen sopimus, joka ohjaa tietyn teoksen käyttöä. Käyttötavat, joita lisenssi ei kata tai jotka ovat ristiriidassa käyttöehtojen kanssa ovat lainvastaisia tekoja, joilla voi olla oikeudellisia seurauksia.

Loppujen lopuksi julkinen lisenssi on yksinkertainen. Ensimmäisessä vaiheessa lisenssinantaja ilmoittaa mahdollisille käyttäjille, että hänen teostaan voidaan käyttää tietyn lisenssin ehtojen mukaisesti. Tämä tapahtuu liittämällä lisenssimerkinnän teokseen sekä linkin lisenssitekstiin.[12] Oikeudellisesta näkökulmasta tämä tulkitaan tarjoukseksi yleisölle (eli asianomaiselle osapuolelle) käyttää teosta lisenssiehtojen mukaan. Kun käyttäjä käyttää teosta tavalla, joka aktivoi lisenssin[13], lisenssisopimus solmitaan, ja lisenssinsaajalla on tarvittava lupa laillisesti käyttää teosta (mutta myös velvollisuus noudattaa velvoitteita, jotka sisältyvät lisenssiin).

e) Edellytykset avoimien sisältölisenssien käyttämiseen

Jotta voi lisensoida työn avoimena sisältönä, lisenssinantajalla täytyy olla kaikki tarvittavat oikeudet tehdä niin. Julkinen lisenssi antaa kaikille kiinnostuneille ei-yksinomaisen oikeuden käyttää teosta. Tätä varten lisenssinantajan täytyy omistaa yksin kaikki oikeudet, jotka kuuluvat julkiseen lisenssiin. Ei-yksinomaisten oikeuksien omistaja, oikeusjärjestelmästä riippuen, ei yleensä voi myöntää oikeuksia kolmansille osapuolille. Jos lisenssinantajalla ei ole lainkaan tai vain riittämättömät oikeudet käyttöoikeuksien myöntämiseen, myönnetty lisenssi on kokonaan tai osittain mitätön. Tämän seurauksena lisenssinantaja syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen omimalla oikeuksia, joita hän ei itse omista. Vielä pahempaa, kaikki käyttäjät syyllistyvät myös tekijänoikeusrikkomukseen, koska myönnetty lisenssi oli virheellinen.

Oikeudellinen syy jälkimmäiseen on, että vain oikeuksien haltijat voivat (ali-)lisensoida käyttöoikeudet muille. Myönnetty lisenssi on mitätön, jos lisenssinantajalle ei ole siihen oikeutta. Esimerkiksi kustantaja omistaa yksinomaiset painatus- ja levitysoikeudet romaaniin, mutta sillä ei ole oikeuksia jakaa aineistia verkossa. Tällöin kustantaja ei voi olla avoimen sisältölisenssin lisenssinantaja, sillä avoin sisältölisenssi kattaisi myös jakelun verkossa. Soveltamalla avointa sisältölisenssiä julkaisija rikkoisi (yleensä tekijän) oikeutta jakaa teosta verkossa. Sama koskee mitä tahansa avoimen sisällön lisenssinsaajaa, joka jakelisi romaania verkossa. Koska lisenssinantajalla ei ole oikeutta jakeluun, käyttäjä ei voi myöskään saada sitä häneltä. Sillä ei ole merkitystä tiesivätkö lisenssinantaja ja/tai käyttäjä puuttuvasta valtuutuksesta.

Miten lisenssinantaja saada oikeuden toimia lisenssinantajana? Alkuperäinen tekijänoikeuden omistaja on aina teoksen tekijä. [14] Jos tekijä toimii lisenessinantajana itse, ei lisätoimia tarvita. Kuitenkin, jos kolmas osapuoli toimii lisenssinantajana, tarvitaan yksi tai useampia sopimuksia oikeuksien siirtoon. Kun oikeuksia siirretään toistuvasti, on tärkeää luoda johdonmukainen lisensointiketju lisenssinantajan valtuuttamiseksi oikein. Toisin sanoen, jos työ on lisensoitu useita kertoja osapuolelta toiselle ennen kuin se julkaistaan julkisella lisenssillä, kaikkien osapuolten välisten lisenssisopimuksien täytyy kattaa tarvittavat oikeudet ja niiden on oltava lainvoimaisia. [15]

f) Keskitetyt vs. hajautetut lisensointijärjestelmät

On olemassa monia erilaisia avoimen sisällön julkaisustrategioita. Kestävän ja tehokkaan strategian suunnitteleminen voi kuitenkin olla hankalaa. Jotkut vaihtoehdot edellyttävät oikeuksien siirtämistä ennen varsinaista julkisella lisenssillä julkaisemista, toiset eivät. Tilanteesta riippuu mikä malli on toteutettavissa. Esimerkkinä näistä esitetään kaksi tärkeintä lähestymistapaa käyttäen verkkotietosanakirja Wikipediaa:

Wikipedia on massiivinen monen kirjoittajan yhteistyöprojekti. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita osallistumaan sen tekemiseen. Kirjoittajat voivat ladata sinne artikkeleita ja tehdä muutoksia olemassa oleviin artikkeleihin itse. Kaikki tuotokset julkaistaan samalla CC-lisenssillä (CC BY-SA).[16] Tällaisessa projektissa on olemassa keskeiset kaksi vaihtoehtoista lähestymistapaa lisensointiin: Joko jokainen kirjoittaja toimii lisenssinantajana omiin tuotoksiinsa tai kaikki oikeudet yhdistelee keskeinen taho, esimerkiksi Wikimedia-säätiö, joka sitten toimii lisenssinantajana kaikelle julkaistulle sisällölle. Ensimmäistä vaihtoehtoa voisi kutsua hajautetuksi, jälkimmäistä keskitetyksi lupajärjestelmäksi.

Hajautettu lisensointimalli

Wikipedian perustaja valitsivat hajautetun lupajärjestelmän. Tekijät, jotka tuottavat tekijänoikeudella suojattuja artikkeleita tai muokkaavat olemassa olevia artikkeleita tietosanakirjassa säilyttävät yksinoikeutensa ja lisensoivat niitä käyttäjille. Mitään oikeuksia ei siirretä Wikimedia-säätiölle, joka puolestaan ei toimi eikä voi toimia artikkeleiden lisenssinantajana. Tässä skenaariossa Wikimedia-säätiö toimii tekijänoikeusnäkökulmasta pikemminkin alustan tarjoajana ja isännöintipalveluna kuin kustantajana.[17] Tätä mallia voidaan soveltaa myös muihin julkaisuihin, esimerkiksi antologioihin, Open Access -arkistoihin tai kuva- ja videoalustoihin. Periaate on yksinkertainen: Toisin kuin perinteiset julkaisu- ja lisensointimallit, kustantaja (jos tämä käsite on sopiva alustan tarjoajille ylipäänsä) ei ole keskeinen julkaistun sisällön oikeudenhaltija eikä lisenssinantaja. Kirjoittajat pitävät yksinoikeudet artikkeleihin ja lisensoivat niitä käyttämällä avoimia sisältölisenssejä ei-yksinoikeudella kenelle tahansa, mukaan lukien itse julkaisijalle / alustan tarjoajalle. Monissa tapauksissa avoimen sisältölisenssin myöntäminen riittää oikeuttamaan palveluntarjoajan oman käytön.[18]

Tietyissä tilanteissa kustantaja ei ehkä saa riittävän laajoja oikeuksia käyettäessä julkista lisenssiä. Otetaan esimerkiksi julkaisija, joka haluaa painaa ja myydä antologian kanssa artikkeleita usealta kirjoittajalta. Artikkelit tullaaan julkaisemaan julkisella lisenssillä, minkä avulla kirjoittajat saavat pitää yksinoikeutensa. Tämän mallin mukaisesti kustantaja pikemminkin toimii vain kirjan myyjänä kuin artikkeleiden lisenssinantajana. Jotta voitaisiin estää muiden kustantajien kaupallinen kilpailu, kustantamo voisi päättää julkaista artikkelit CC EiKaupallinen (NC) -lisenssillä. Kirjoittajat voisivat esimerkiksi lisensoida tuotoksensa CC BY-NC -lisenssillä.

Tällä järjestelyllä CC-lisenssi ei kata kustantajan omaa käyttöä, koska kirjan myyminen lasketaan kaupalliseksi käytöksi. Julkaisijan täytyy tehdä tekijöiden kanssa ylimääräinen sopimus, jossa oikeutetaan kustantaja hyödyntämään artikkeleita kaupallisesti. Tämä ylimääräinen sopimus voisi olla kirjallinen sopimus tai yksisuuntainen "yhteislisenssi." Oikeus hyödyntää teosta kaupallisesti voitaisiin myöntää yleisellä tasolla tai suhteessa tiettyyn kirjan julkaisuun.

Keskitetty lisensointimalli

Vaihtoehtoisesti kaikki oikeudet voitaisiin siirtää kustantajalle jotka sitten toimisi teoksen avoimen sisältölisenssin lisenssinantajana. Tämä vaihtoehto edellyttäisi yksittäisten lisenssisopimusten solmimista tekijöiden ja kustantajan välillä ennen julkaisemista.

Esimerkkinä: Oletetaan, että Wikipedia noudattaisi keskitetyn lisensoinnin lähestymistapaa. Kaikki oikeudet olisi siirrettävä Wikimedia-säätiölle (tai toiselle oikeudelliselle taholle), joka silloin toimisi yksittäisten Wikipedia-artikkeleiden kirjoittajien säätiölle myöntämien CC-lisenssien lisenssinantajana. Suorittaakseen oikeuksien siirron kirjoittajilta kustantajalle, "avustajasopimukset" olisi solmittava jokaisen tekijän kanssa. Näitä kutsutaan myös nimellä "sisäiset lisenssit". [19]

  • Inbound*Saapuvien lisenssien täytyy olla yhteensopivia *outbound*lähtevien lisenssien kanssa oikean lisensointiketjun toteutumiseksi.[20] Tässä yhteydessä on väistämätöntä, että kirjoittajat myöntävät yksinoikeuksia tai jopa siirtävät oikeutensa kokonaan kustantajalle,[21] koska ei-yksinomaiset lisenssit eivät yleensä - riippuen sovellettavasta kansallisesta lainsäädännöstä - salli uudelleenlisensointia tai siirtämistä kolmansille osapuolille. Lisäksi lisenssin täytyy olla maantieteellisesti ja ajallisesti rajoittamaton. Koska avoimet sisältölisenssit myöntävät käyttäjille maailmanlaajuisen ja pysyvän oikeuden käyttää teosta, lisenssinantajan oikeuksien on oltava yhtä laajoja.

Myös se, pitäisikö ja missä määrin saapuvan lisenssin lisensoitujen oikeuksien laajuutta pitäisi rajoittaa, riippuu lähtevästä lisenssistä eli avoimesta sisältölisenssistä. Esimerkiksi jos EiKaupallinen (NC) -lisenssiä käytetään, saapuva lisenssi (avustajasopimus) voitaisiin myös rajoittaa ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Tai jos hanke päätettäisiin lisensoida EiMuutoksia (ND) lähtevällä lisenssillä, tekijöiden ei tarvitsisi siirtää muokkausoikeuksia kustantajalle. Se, kannattaako tällaisia rajoituksia suositella, riippuu kustakin tapauksesta. Voisi olla järkevää jättää yksittäiset päätökset esimerkiksi kaupallisesta käytöstä tekijälle. Muissa tapauksissa, sekä käytännöllisistä että taloudellisista näkökohdista vaikuttaisi siltä, että kaikki lisensointipäätökset kannattaisi tehdä keskitetysti.

Lisäksi saapuvan lisenssin tulisi nimenomaisesti mainita, että se sallii sen kattamien teosten julkaisemisen julkisella lisenssillä. Tämä on sitäkin tärkeämpää, koska joissakin maissa on pakollista saada nimenomainen lupaa tekijältä oikeuksien alilisensoimiseksi ja/tai siirtämiseksi kolmansille osapuolille. Vaikkakaan näin ei välttämättä ole kaikissa eurooppalaisissa lainsäädännöissä, tekijän täytyy kuitenkin olla tietoinen, että teos julkaistaan avoimena sisältönä. Avoimena sisältönä julkaistun teoksen käyttäminen saattaa olla paljon laajempaa kuin säädellyssä lisensointijärjestelmässä. Varsinkin silloin, kun lähtevä lisenssi sallii muutokset, se voi vaikuttaa esimerkiksi tekijän moraalisiin oikeuksiin.

Kumpi vaihtoehto - keskitetty vai hajautettu lisensointijärjestelmä - on parempi, riippuu tilanteesta. Ensi silmäyksellä voidaan väittää, että hajautettu lähestymistapa on yksinkertaisempi järjestää. Se ei esimerkiksi vaadi monimutkaista lisenssien hallintaa julkaisijan ja tekijöiden välillä. Lisäksi se suojaisi kustantajaa vastuukysymyksiltä. Jos julkaisija toimisi lisenssinantajana, sitä voitaisiin pitää vastuussa tarjotusta sisällöstä. Jos yksittäiset kirjoittajat toiminut lisenssinantajina, vastuukysymyksiä koskisivat tavallisesti vain heitä. Esimerkiksi Wikipediassa tekijä on ainoa henkilö, joka tuntee sisällön ja kirjoitusten historian. Näin ollen olisi kohtuullista päättää, että heidän yksin täytyisi vastata siitä. [22]

Erityisesti massiivisissa monen tekijän yhteistyöhankkeissa, kuten Wikipediassa, keskitetty menetelmä lisenssien tai oikeuksien hallintaan olisi erittäin monimutkaista. Mutta näin voidaan sanoa yhtä hyvin myös pienemmistä hankkeista. Otetaan esimerkiksi tutkimuslaitos, joka haluaa julkaista CC-lisenssillä antologian, jossa on artikkeleita 20 eri kirjoittajalta. Hyvin pian neuvotteluissa käy ilmi, etteivät kirjoittajat onnistu sopimaan yhtenäisestä lisensointimallista. Siinä missä toiset eivät hyväksy julkista lisensointi lainkaan, toiset haluavat sisällyttää artikkeleita, jotka on jo julkaistu akateemisessa julkaisussa. Jälkimmäisiä ei voida lisensoida avoimena sisältönä, koska kirjoittajat ovat jo siirtäneet yksinomaiset oikeutensa aiemmalle julkaisijalle ja pidättäneet vain ei-yksinomaiset oikeudet uudelleenjulkaista niitä. Niistä, jotka myöntyvät julkaisemaan avoimena sisältönä, osa haluaa sallivan lisenssin, esimerkiksi CC BY, kun taas toiset hakuaisivat pidättää itselleen oikeuden käyttää työtään kaupallisesti ja sen vuoksi suosia CC BY-NC -lähestymistapaa.

Hajautetussa mallissa jokainen tekijä voi päättää henkilökohtaisesti oman osuutensa lähtevästä lisensoinnista.[23] Avoimen sisällön suosijat voisivat julkaista artikkelinsa millä tahansa julkisella lisenssillä. Toiset voisivat pidättää kaikki oikeudet. Sen sijaan keskitetty malli edellyttäisi instituution neuvottelevan yksittäisistä lisenssisopimuksista kunkin tekijän kanssa erikseen. Tällainen ponnistus veisi aikaa ja rahaa.

Toisaalta voisi olla useita syitä yhden keskeisen lisenssinantajan valintaan. Kaupallisille kustantajille voisi olla edullista hallita kaikkia oikeuksia. Erityisesti massiivisissa monen tekijän yhteistyöhankkeissa perustavat päätökset lisensointijärjestelmästä olisi paljon helpompi toteuttaa kuin hajautetussa mallissa, jossa jokaiselta oikeudenhaltijalta pitää pyytää lupa, jotta voidaan esimerkiksi muuttaa projektin lisenssiä. Yleisesti ottaen, jos ratkaisevat päätökset lupa- tai markkinointistrategioista tai liiketoimintamalleista riippuvat usean henkilön hyväksynnästä, ongelmia varmasti syntyy, sillä tällaiset päätöksentekorakenteet ovat erittäin arvaamattomia ja lähes mahdottomia hallita.

Selvää on, että päätösten julkaisumalleista ja lisenssijärjestelmistä on oltava harkittuaja. Jokaisella vaihtoehdolla on etunsa ja haittansa, jotka on suhteutettava toisiinsa. Tämä on sitäkin tärkeämpää, koska tällaisia päätöksiä ei ole helppo peruuttaa ja ne ovat mitä todennäköisimmin ratkaisevia hankkeen onnistumiselle.

g) Uudelleenjulkaisemisen odottamattomat ongelmat

Lisenssinantajan on varmistettava, että avoin sisältölisenssi ei riko kolmansien osapuolten oikeuksia. Erityisesti jo aiemmin kaupallisesti julkaistujen teosten uudelleenjulkaisut voivat aiheuttaa ongelmia. Julkaisut esimerkiksi tiedejulkaisussa tai sanomalehdessä vaativat usein yksinomaisten oikeuksien siirtämisen työn kustantajalle. Tällaisessa tilanteessa uusi julkaiseminen avoimella sisältölisenssillä ei ole mahdollista, paitsi julkaisijan suostumuksella. Muussa tapauksessa tekijä rikkoisi julkaisijan yksinoikeutta, huolimatta siitä, että he ovat itse tekijöitä (kysymys niin sanotusta itsensä plagioinnista, jos siitä on kysymys, ei liity tekijänoikeuteen). Tästä syystä olisi tehtävä hyvin selväksi järjestäytyneissä avoimen sisällön projekteissa, että tekijöilla täytyy olla oikeus uudelleenjulkaista tekeleensä julkisella lisenssillä ja ettei kolmansien osapuolten oikeuksia loukata. Nämä oikeudet voivat juontua joko tekijän itsensä omistusoikeudesta (isyysoikeudesta, tekijänoikeudesta, yksinomaisista käyttöoikeuksista) tai avoimesta sisältölisenssistä. Sisältöä voi esimerkiksi siirtää Wikipediaan kuka tahansa, joka ei ole tekijä tai oikeuksien omistaja, jos se on jo lisensoitu avoimella sisältölisenssillä, joka on yhteensopiva tai samanlainen kuin Wikipediassa käytetty lisenssi.[24]

h) Avoimen sisältölisenssin käytön käytännön vaikutukset

Kuten jo mainittiin, avoimen sisällön lisensointi yhdistettynä verkkojulkaisemiseen tulee todennäköisesti johtamaan tiettyyn hallinnan menetykseen. Jokaisella, joka haluaa kopioida, levittää, julkaista tai muuten käyttää työtä, on oikeus tehdä niin (paitsi ehkä kaupallisilla käyttäjillä). Tämä mahdollistaa sen, että teokset "virtaavat vapaasti". Myös koska käyttöoikeudet myönnetään maksutta, mahdollisuudet suoran voiton johtamiseksi ovat rajalliset, kun sisältö on julkaistu. Sen lisäksi lisensointipäätös on peruuttamaton - ainakin teoksen kyseiselle versiolle. Käyttölisenssit myönnetään pysyvästi eikä tekijä tai oikeudenhaltija voi sitä irtisanoa. Jos oikeudenhaltija päättäisi muuttaa lisensointimallia alkuperäisen julkaisemisen jälkeen, tätä muutosta ennen tehdyt lisenssisopimukset pysyisivät voimassa. Toisin sanoen, ihmiset, jotka olisivat hyväksyneet lisenssin aiemmin, voisivat jatkaa teoksen käyttöä alkuperäisten lisenssiehtojen mukaisesti, eli käyttää ja jakaa sitä, koska jo levinneen teoksen lisenssiä ei voi muuttaa jälkikäteen. Kaikki nämä tekijät osoittavat, että alkuperäinen päätös julkaisumallista tai lisensointijärjestelmästä on erittäin tärkeää. Vaikka oikeudenhaltija voi teoriassa vapaasti muuttaa lisensointipäätöstään milloin tahansa, muutoksia lisenointimalliin voi tehdä vain teoksen suurten päivitysten yhteydessä. Näin ollen päätettäessä avoimen sisällön julkaisemisesta ja erityisesti lisenssin valinnassa on oltava erityisen huolellinen.

i) Avoimien sisältölisenssien täytäntöönpano

Avoin sisältö ei ole oikeuksista vapaata, eikä vastaa tekijänoikeudettomuutta (Public Domain). Jos joku käyttää teosta tavalla, joka ei ole sallittu lisenssiehdoissa, oikeuksien omistaja voi ryhtyä oikeustoimiin tekijänoikeuslain ja / tai sopimusoikeuden perusteella.[25]

Lisäksi CC-lisenssit sisältävät oikeudellisen rakenteen, joka varmistaa tehokkaan täytäntöönpanomahdollisuuden: Se on automaattinen purkulauseke.[26] Tämän säännön mukaan mikä tahansa lisenssirikkomus saa lisenssin raukeamaan automaattisesti. Ilman voimassa olevaa lisenssiä, jatkokäyttö synnyttää tekijänoikeusrikkomuksen, joka voi johtaa vahingonkorvausvaatimuksiin, kieltoihin ja muihin oikeuskeinoihin.

Otetaan esimerkiksi bloggaaja, joka julkaisee CC-lisensoidun kuvan ilman tekijänoikeus- ja lisenssimerkintöjä: Tämä käyttö rikkoo lisenssin vaatimukset ja voi siten johtaa korjaustoimenpiteisiin sekä tekijänoikeusvaatimuksiin (kuten, että lisenssi raukeaa automaattisesti).[27]

j) Lisenssien yhteensopimattomuuden ongelmat

Oletettavasti yksi tärkeimmistä avoimen sisällön eduista on, että sitä voidaan yhdistää tai integroida muihin julkaisuihin ja julkaista uudessa yhteydessä. Lisenssien yhteensopivuusongelmat kuitenkin uhkaavat tätä julkisen lisensoinnin tavoitetta.

Ilmaus "lisenssien yhteensopimattomuus" tarkoittaa, että kahta tai useampia teoksia ei voida julkaista yhdistettynä teoksena johtuen ristiriitaisista lisenssivelvoitteista. Lisenssien yhteensopivuusongelmat ovat muun muassa JaaSamoin-lisenssien ("copyleft") haittavaikutus. Näissä lisensseissä on ehto, jonka mukaan - yksinkertaisesti sanottuna - teoksen muokattuja versioita voidaan jakaa vain alkuperäisellä lisenssillä.[28] Teoksen suoran muokkaamisen (esimerkiksi artikkelin lyhentäminen tai kääntäminen) lisäksi termi "sovitus" tai "muutos" voi koskea myös teosten yhdistelmiä, erityisesti remiksejä tai mashupeja.[29]

Kuvittellaan valokuvataiteilija, joka haluaa julkaista valokuvakollaasin yhdistämällä yhden kuvan, joka on lisensoitu CC BY-SA -lisenssillä toisen kanssa, joka on lisensoitu erilaisella JaaSamoin-lisenssillä (esimerkiksi GNU FDL). Tässä tapauksessa molemmilla lisensseillä olisi sama vaatimus, jossa todetaan: "Voit jakaa yhdistelmän tai muokatun teoksen minun lisenssiehdoillani." Jolleivat molempien lisenssien ehdot ole samanlaisia tai vähintään samansisältöisiä - mikä on erittäin epätodennäköistä - lisenssit ovat yhteensopimattomia eikä sisältöä voi yhdistää. Yhden lisenssit noudattaminen johtaisi vääjäämättä toisen lisenssin rikkomiseen. Sama ilmiö voisi toistua, riippuen tilanteesta ja lisenssien tulkinnasta, jos joku haluaa yhdistellä eri lisensseillä lisensoituja artikkeleita tai grafiikkaa.

Lisenssien yhteensopivuusongelmat ovat ristiriidassa sen tavoitteen kanssa, että luodaan ja laajennetaan "kulttuurista commonsia" suojatuille teoksille, joita voidaan järjestellä uudelleen, remiksata ja (uudelleen)yhdistellä uuden kulttuurisisällön luomiseksi. Koska tällä hetkellä ei ole konkreettista ratkaisua yhteensopimattomuuden ongelmaan,[30] sen mahdollisia vaikutuksia pitää huolella arvioida lisenssiä valittaessa.[31]

>> seuraava kappale

Huomiot

  1. ↑ Creative Commons tarjoaa kuitenkin välineitä, joilla voi merkitä sisältöä, joka on tai pitäisi olla tekijänoikeudetonta. Nämä työkalut on pidettävä erillään lisensseistä. Tekijänoikeuksista luopuminen tai sisällön merkitseminen "ei suojatuksi" (Public Domain), tarkoittaa yksinoikeudesta luopumista, kun taas lisensointi tarkoittaa teoksen käyttöoikeuden myöntämistä tietyin edellytyksin.
  2. ↑ Oikeudellinen selitys tähän näkökohtaan on monimutkainen ja vaihtelee oikeusjärjestelmästä toiseen. Yksinkertaistettuna, yksinomaiset immateriaalioikeudet, kuten tekijänoikeus, pätevät kaikkiin (esineoikeudet), kun taas lisenssi tai sopimus sitoo vain sopimusosapuolia. Käytännön erot ovat merkittäviä: Kuvittele esimerkiksi, että joku kopioi kaupallisiin tarkoituksiin teoksen, joka on lisensoitu vain ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Lisenssirikkomus voitaisiin näyttää toteen joko tekijänoikeuden tai sopimusoikeuden perusteella. Sopimusoikeus vaatisi loukkaajan pääteltävä lisenssiä, eli niiden olisi oltava osapuolena laillisen sopimuksen. Sitä vastoin tekijänoikeuslailla rikkojien yksinoikeuden oikeudenhaltijan voitaisiin vastuussa riippumatta siitä oli sopimussuhteessa oikeuksien omistaja tai ei. Tämä osoittaa, että oikeussuojakeinot johdetut tekijänoikeuslain ovat yleensä paljon tehokkaampia kuin sopimuksesta aiheutuvat vaatimukset.
  3. ↑ Esimerkiksi Open Knowledgen julkaisemat "Open Database Attribution" ja "ShareAlike for Data/Databases" -lisenssit, kts: http://www.opendatacommons.org/licenses/odbl/.
  4. ↑ FOSS-ohjelmistoille on kaksimääritelmää. Katso Free Software Foundationin (FSF) määritelmä: https://www.gnu.org/philosophy/free-sw.html ja Open Source Initiativen (OSI) Open Source Definition -määritelmä: http://www.opensource.org/docs/definition.php. Molemmat määritelmät ovat pääosin identtisiä.
  5. ↑ Avoimelle sisällölle, Vapaalle sisällölle ja Vapaille kulttuuriteoksille on joukko eriäviä määritelmiä (katso esim. http://opendefinition.org/od/), joita voi pitää de facto -standardeina, vaikkakaan mitään niistä ei ole laajasti hyväksytty.
  6. ↑ It is worth mentioning that this definition is broader than other understandings of “open.” According to the Open Knowledge Definition (see: http://opendefinition.org/od/), for instance, content and data are only “open,” if they are subject to licence terms that require the licensee at least to name the rights owner and/or to share alike. The discussion about the notion of “open” is complex and multifaceted. Since this document is meant to explain the practical applicability of CC licences, it shall neither be outlined nor commented upon here.
  7. ↑ See more about the ShareAlike principle and its effects in chapter 3.5, section c.
  8. ↑ For further information on the term and concept, see: http://en.wikipedia.org/wiki/Attention_economy.
  9. ↑ For details in relation to the freedom of royalties see chapter 2.4 section c.
  10. ↑ See e.g. the licence grant in the section 2a of the legal code: “Subject to the terms and conditions of this Public License, the Licensor hereby grants You a worldwide, royalty-free, non-sublicensable, non-exclusive, irrevocable license to exercise the Licensed Rights in the Licensed Material to …”
  11. ↑ See the CC FAQ to this aspect under the questions: “Can I apply a CC license to low-resolution copies of a licensed work and reserve more rights in high-resolution copies?” (https://wiki.creativecommons.org/Frequently_Asked_Questions#Can_I_apply_a_CC_license_to_low-resolution_copies_of_a_licensed_work_and_reserve_more_rights_in_high-resolution_copies.3F) and “How do I know if a low-resolution photo and a high-resolution photo are the same work?” (https://wiki.creativecommons.org/Frequently_Asked_Questions#How_do_I_know_if_a_low-resolution_photo_and_a_high-resolution_photo_are_the_same_work.3F).
  12. ↑ In a book or other non-digital publication a hyperlink could be printed. Alternatively, the licence text itself could be included as a whole. For more information in relation to the practical questions of including licence notices and similar aspects, see chapter 4.
  13. ↑ Certain uses are allowed by statutory provisions, i.e. limitations and exceptions. For them the user needs no licence and is insofar not bound by the terms of the licence. For example, in many countries private copying is permitted by law. Hence no licence is required for private copying. Accordingly, the public licence does not apply to such use. The effect is that the user does not have to meet the licence obligations, e.g. they do not have to credit the author, etc. For further details see chapter 3.4, section b.
  14. ↑ Under common law based copyright systems, there are exceptions from this basic principle. English copyright law, e.g. provides for a rule according to which the employer becomes the initial owner of the copyright in all works that are created by their employees in the course of their employment. The US copyright act has a similar rule, called work-for-hire.
  15. ↑ Unlike property rights in physical goods, IPRs can generally not be acquired bona fide, i.e. IPR can be transferred only if the transferor owns all the rights allowing them to do so thus being appropriately entitled. Whether the transferee is in good faith when acquiring the rights, since they confide in the transferor’s assurance, is irrelevant.
  16. ↑ In relation to this licence see chapter 3.1, section b.
  17. ↑ Apart from the licencing aspect, the Wikimedia Foundation is of course much more to Wikipedia than a mere platform provider. It is e.g. responsible for the governance structures and many other essential elements.
  18. ↑ This might not be relevant for mere platform providers who will usually not be regarded as users in terms of copyright law and therefore do not need a licence. A platform provider in the proper sense does not use protected content in terms of copyright law but merely supplies the technical infrastructure to enable the platform’s users to make content available. However, for a publishing house that publishes books, it is inevitable to obtain a copyright licence to do so, since printing articles in a book and selling it is a distribution that falls into the scope of copyright law.
  19. ↑ An inbound licence refers to the contractual agreement between the authors and the publisher. An outbound licence is the licence between the publisher and the users, here the CC licence.
  20. ↑ That is because of the need for a proper licence chain. The licenser cannot grant rights which they do not own or are not allowed to dispose of themselves.
  21. ↑ From a legal perspective, there are several approaches to design contributor agreements. Some jurisdictions, especially the common law based copyright systems, allow for an assignment of the copyright. Whereas a licence is a permission to use the copyrighted work owned by another party, an assignment is a transfer of the copyright itself, one could say: a transfer of ownership. Some contributor agreements are based on the licence, other on the assignment approach. However the Continental European author’s rights-regimes (e.g. Germany, Austria) do generally not allow for an assignment of the author’s right. See for an overview: Maracke. 2013. Copyright Management for Open Collaborative Projects:
    Inbound Licencing Models for Open Innovation. SCRIPTed, vol. 10, issue 2, p. 140; http://script-ed.org/wp-content/uploads/2013/08/editorial.pdf.
  22. ↑ This aspect would become relevant when an article infringed the rights of a third party, e.g. copyrights. If the contributor themselves was the licenser, they would be responsible and liable. The platform provider might be obliged to remove the infringing article from the platform, but they would not be liable for damages. If the platform provider acted as a content provider, i.e. as licenser, they could also be held liable for damages.
  23. ↑ Unlike in a massive multi-author collaboration project, such as Wikipedia, diverging outbound licences should not be too problematic in such small publications. Hence, a uniform licence scheme would at least not be compelling.
  24. ↑ See the explanations at: https://en.wikipedia.org/wiki/Wikipedia:FAQ/Copyright#Can_I_add_something_to_Wikipedia_that_I_got_from_somewhere_else.3F.
  25. ↑ Concerning the differences between contract and copyright law remedies, see footnote 2. Regarding the international enforceability of public licences under different jurisdictions, see: Jaeger/Metzger. 2011. Open Source Software. 3rd edition. Recitals 371-379 (in German).
  26. ↑ See section 6a of the legal code: http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/legalcode.
  27. ↑ The effect of this rule is that the moment the violation takes place, the licence becomes invalid. From that moment on, every use of the work is a copyright infringement. Indeed, according to the CCPL4 licence it is possible for the infringer to reinstate the licence (or to conclude a new one), when they remedy their non-compliance. However, uses that are conducted in the meantime, i.e. between the infringing act and the reinstatement are not remedied. See: “Licence term and termination” in chapter 3.4, section i.
  28. ↑ The SA feature is described in detail in chapter 3.5, section c.
  29. ↑ The CCPL4 licence defines adaptations as follows: “Adapted Material means material subject to Copyright and Similar Rights that is derived from or based upon the Licensed Material and in which the Licensed Material is translated, altered, arranged, transformed, or otherwise modified in a manner requiring permission under the Copyright and Similar Rights held by the Licensor.“ See section 1a of the legal code: http://creativecommons.org/licenses/by-nc-sa/4.0/legalcode.
  30. ↑ See to the efforts made to solve the problem and to the ShareAlike rule in general in chapter 3.5, section c.
  31. ↑ For the details of the implications see chapter 4.1.
Retrieved from "https://meta.wikimedia.org/w/index.php?title=Open_Content_-_A_Practical_Guide_to_Using_Creative_Commons_Licences/The_basics_of_Open_Content_licencing/fi&oldid=26127076"